maanantai 28. marraskuuta 2016

LABYRINTIN PIMEÄSSÄ SYDÄMESSÄ

Arvioni Saila Susiluodon upeasta Ariadnesta (2015) sekä Antikythera-runosovelluksesta (2015) iPadille luettavissa Tulen & Savun numerossa Laitos.

Näkymä Antikytheran runokoneistoon.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

maanantai 18. tammikuuta 2016

lauantai 4. lokakuuta 2014

Sarjainfo!

IRENE JA IRTOLAISET


Irène ja irtolaiset (2014; Irène et les clochards, 2009) on ranskalaisten kokeellista sarjakuvaa piirtävien Ruppertin ja Mulot´n viides albumi suomeksi. Apinatarhassa (2007) ilahduttanut groteski avantgarde taipuu tällä kertaa tarinavetoiseen kerrontaan nuoren naisen hiipumisesta: vakavasta sairaudesta ja raivoisasta itsepetoksesta, mutta myös rakastetuksi tulemisen välttämättömyydestä.

Uhkapeliä -teoksesta (2008, suom. 2009) tuttu henkilöhahmojen kasvottomuus sopii erinomaisesti Irènen, 24-vuotiaan opiskelijan, surumieliseen muotokuvaan. Irène toivoo olevansa sarjakuvahahmo. Hän suunnittelee syväluotaavia sarjakuvapotretteja laitapuolen kulkijoista ja kertoo poistattaneensa toisen rintansa, jotta voisi ampua jousella kuin amatsoni.

Amatsonin raivolla Irène kieltää surunsa ja peittää syövän jäljet rintaimplantilla. Hän kuvittelee lukuisia tapoja itsemurhalle ja sivullisten silpomiseksi miekallaan. Miekka kulkee mukana kaikkialle, paloittelee rasitteeksi muuttuneet alkoholistit ja lyhytaikaisen tyttöystävän, joiden brutaalisti viipaloituvissa vartaloissa rinnan poisto toistuu loputtomiin.

Ruppertin ja Mulot´n ohut, miltei luonnoksenomainen viiva piirtää esiin Irènen lakastuvan sisäisen maailman, jossa sanattomuus peittyy kuvitelmiin supervoimista. Irène lentää kattojen ylle pakoon avuttomuuttaan, uusivaa syöpää ja pakastimenkylmää äitiään. Tyttöystävän lähdettyä ahdistuksen kammottava kierre tuhoaa loputkin arjen siteet. Sivunkäännön rytmiä, liikevoimaa ja yllätysaspektia hyödynnetään loistokkaasti.

Jännitettä kannattelevat hienovaraiset eleiden, asentojen ja käsien liikahdukset. Hetkittäin päähenkilö sulautuu taustaansa tai katoaa ruudulta kokonaan - ja lukijalle jää vain hänen raivonsa: kadulle sinkoilevat junanvaunut ja veriroiskeet. Pysäyttävintä Irènessä ja irtolaisissa on lopulta aivan tavalliset katunäkymät, joissa tämä tosielämän siipirikkoinen kostaja lunastaa kohtaloaan.

 Arvioni on julkaistu Sarjainfossa n:o 163 2/2014, sivulla 44. Kuvan ulkoasu Heidi Salminen, teksti Tarja Hallberg.

perjantai 3. lokakuuta 2014

JUMBON KAUTTA KUOLEMAAN


Kuolemaa, seksiä ja verta! Näillä kuvilla käynnistyy Vesa Haapalan ja graafikko Markus Pyörälän yhteisteos Kuka ampui Ötzin?.

Haapalan kolmas runokokoelma on kaupallisuuden ja kuoleman teemoja hurjasti kieputtava piirileikki. Alpeilta löytyneen jäämiehen murhaan limittyvät sekä minämuotoisen puhujan autoiluretket Vantaalla että profeetalliseksi yltyvä kaupallisuuden kritiikki.

Runoja ei ole jaettu osastoihin, vaan tunnistettavat teemat ja jo Haapalan esikoisteoksesta Vantaa (Otava, 2007) tuttu tarinallisuus kuljettavat lukijan runsaslajisen teoksen läpi.

Kuka ampui Ötzin? on postmodernille kirjallisuudelle tyypillisellä tavalla erittäin itsetietoinen ja perillä käyttämistään keinoista. Kokoelma yhdistelee matalaa ja korkeaa tyyliä. Banaalit seksikuvaukset asettuvat vanhojen runomittojen ja fantasiajaksojen lomaan. Leikkisyys ja ironia vuorottelevat herkkien runokuvien kanssa, kun teos sulattaa itseensä tekstilajeja mietelmistä naistenlehtiin ja novelleihin.

Avantgardistiset runokokeet kytkeytyvät teoksen teemoihin. Oulipolaiset potentiaalisen kirjallisuuden säännöt ja pakotteet ovat käytössä etenkin runosarjassa ”Öödejä Ötzille”, jossa vokaalipakotteet tuottavat runoa: ”Sinun uiguurin huntusi, sinun liguurin luusi, / sinun nuttusi uikutus kuin ursusi murtuisi”.

Runoteoksen kaksi aikatasoa sitovat kokoelman montaasimaista tekstimassaa yhteen. Teosta kehystävät proosamuotoiset tekstit, joissa nykyajassa autoileva runominä pörrää Vantaalla ja ajattelee samalla ajatuksenvirtamaisesti kaikenlaista asuntonäytöistä lihansyönnin problematiikkaan – aivan kuin koko teos olisi yksi pitkä ja poukkoileva ajomatkan tuottama ajatus.

Toinen aikataso on edellistä käsitteellisempi ja myyttisempi kuvaus Ötzin viimeisistä hetkistä. Teoksen sisäkansista lähtien voi seurata alareunassa kulkevaa siittiön ja munasolun kehitystä yksilöksi ja lopulta jäämiehen ruumiiksi. Keskiaukeamalla Alpeilla makaava Ötzi on samalla kokeellinen ja typografinen käsiteruno, joka muodostuu syntyneen olennon ainutlaatuisesta ja sattumanvaraisesta elämästä. Kuolema, suuri tuntematon, kulkee mukana molemmilla aikatasoilla. 

Ötzin murha tuo runoihin runsaasti väkivallan ja kuoleman sanastoa, roiskahteleehan kiiltolakattu veri jo teoksen kannessa. Keskiaukeaman ruumiin ympärille asettuvat jäämiehen hiipuvan tietoisuuden kuvat katkonaisin sanoin kuin yrityksenä tallentaa elämän päättymisen hetki.

Teoksen nykytasolla kuolema on ”ääretöntä” ja ”loputonta”. Avuttomuus kuoleman edessä tuodaan lähelle koskettavin säkein: ”Minulla on poika, enkä tiedä kuinka olla sen kanssa, joka repii hänet maailmasta kuin kasvollisen pallosalamoita.”

Runon ”Onnellisuudesta” vierelle on sijoitettu kuva mädäntyvästä säärestä, kovakuoriaisilla ja toukilla kuorrutettuna. Hegeliä mukaillen teoksen suuret teemat heijastavat vastakohtiaan.  Elämä kehittyy ja eletään kuolemaa vasten. Kuolema asettaa rajat, tekee elämästä todellisen. ”Ihminen ei elä pelkästään ajasta ja tilasta, vaan myös putoamisesta”, runon puhuja julistaa.

Hurja ruumiillinen ja seksuaalinen kuvasto yhdistyvät ylevään tyyliin ja nostalgiseen menneen maailman kaipuuseen; munakarvoista tukkiutunut allas Dahlgrenin yleviin säkeisiin. Kuka ampui Ötzin? kaivaa esiin näkymättömiin siivotun kuoleman, ruumiillisuuden ja lian: ”Näissä kylmäaltaissa tunkeudutaan syvemmälle, verta ja paskaa ei ole, kaikki on pesty moneen kertaan.”

Kokoelma pilkkaa modernia, täydellisyydentavoittelun ja hengellisyyden kadottanutta ihmistä. Riittää, että ostaa ja kuluttaa: ”Pari viikkoa sitten Paula tokaisi kesken esileikin, että oli se Florakin tarjouksessa, mutta muistin vasta kassalla…”

Voimakas parodiaan ja ironiaan taipuva kaupallisuuden ja ”viihtymisteollisuuden” kritiikki kasvattaa kierroksiaan teoksen loppua kohden. Tuotteistettu Ötzikin voi pahoin: ”Äänet iltapäivässä, kaikki samassa tasossa, samassa pesässä kuin mies, jota he kutsuvat Ötziksi. Hän on oksentanut avaimenperiä ympäri Alppeja.” 

Proosarunossa ”Acerit” eksistentiaalinen kriisi ja hengellisyyden kaipuu kasvavat  kiihkeäksi, Hesekielin kirjaa parodioivaksi profetiaksi. Kauppakeskus Jumbo vertautuu jättiläismäiseen, kärsimystä ja tuhoa aiheuttavaan ”sotanorsuun”, jonka ”liha oli kaivettu ulos, ja se hengitti lasia ja metalleja”.

Kuvaa ja tekstiä yhdistelemällä on kokoelman sivuille luotu kalligrammiruno valtavasta norsusta, jonka keho rakentuu kauppakeskuksen myymälöiden logoista. Tämä lopullisen turmion kuva rynnistää suunnattoman luuerämaan päällä ja heittelee suurilla syöksyhampaillaan nääntyneiden shoppailijoiden luita taivaalle.

”Alan vakuuttua, että väkivaltaisimmat teot tapahtuvat täällä”, kirjoittaa Jumbossa residenssiään pitävä runoilija.

Vesa Haapala soveltaa kokoelmassaan Karl Marxin Pääoman ideoita. Siinä missä kulutustavarat ja kokonaiset kauppakeskukset muuttuvat orgaaniseksi olioiksi, voivat myös ihmissuhteet ja ihmiset muuntua esineiden kaltaisiksi: ”En ihmettele niitä, jotka jäävät loukkuun, alkavat hitaan muuttumisen. Kuin kuolema, mitä muuta paluu tänne voisi merkitä kuin kuolemankaltaista tavaraksi tulemista. Kukaan ei lävistä tai häpäise, avohaavoja ei näy, mutta jos ajat olisivat toiset, näkisin ihmisen, joka juoksee nuolia selässään, kompuroi rinnettä veren valuessa, irti vetämättä ne katkaistaan tieltä.” 

Kuka ampui Ötzin? on kuvan ja sanan yhteispeliä. Se on Haapalan teoksista visuaalisin ja käsitteellisin. Kokoelma on kuvitettu jäämiehen ruumiinkappaleilla, jotka heijastelevat teoksen teemoja ja jotka sisältävät infografiikkaa ja mielentoiminnan kaavioita. Näistä lihanpaloista lukija voi löytää ja rekonstruoida jäämiehen aidonkokoisen ruumiin, makaaberin paperinukkekollaasin.

Kirjasta materialisoitunut Ötzi on kuin historiallisten ajanjaksojen peili, jossa runokokoelman yksittäiset hetket välkkyvät ikuisesti. Kulutushyödykkeeksi muuttuneen Jäämiehen kokoamisohje on teoksen keskiaukeamalla. 

Teoksen päättävä, avaintekstinomainen ”Jumbo” sekoittaa runon minän puheeseen Ötzin viimeisten hetkien kuvausta ja kauppakeskuksessa raikuvaa mainospuhetta. Huikea proosateksti kokoaa erilliset aikatasot ja päällekkäisten runokuvien verkostot yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa mennyt lävistää nykyhetken: ”kaiken alla tumma liike kuin valtava kupu yli koko Vantaan.”

Runoilija taitaa perinteisen tarinankerronnan. Kehystekstin lopussa avautuu kauniita näkymiä menetettyyn idylliin: ”On myös metsistä kulkeva tuuli, kääntyy ja ottaa mukaansa jotakin havuista ja kaarnasta ja maasta ja eläinten viileydestä, savuista kuusimaiden takaa.”

Nostalgia pyöristää julman ajankuvan särmiä juuri sopivasti.

 Arvioni on julkaistu Tuli&Savu-lehden numerossa 73, 2/2013; Katkos, sivu 67. Kuvan ulkoasu: Tom Engström ja Anne Pasanen, teksti Tarja Hallberg. 

torstai 2. lokakuuta 2014

ENSIMMÄINEN


Löysin ensimmäisen julkaistun kritiikkini! Arvioni julkaisi Katharsiksen kulttuurilehti Teema vuonna 2012 ja tekstin kaunis taitto on Eero Saarikosken käsialaa. 

Klikkaamalla kuvaa, näet tekstin suurempana. 




Arvioni on julkaistu Teeman 1/2012 numerossa WWW, josta oheinen kuva.
Kuvan tiedot: ulkoasu ja taitto: Eero Saarikoski, teksti Tarja Hallberg.

maanantai 25. elokuuta 2014

KERTOMUKSIA KIELLETYSTÄ HALUSTA


Merja Virolaisen Valloittajan pääosassa esiintyy runoilijan tuotannosta tuttu elämäntapahairahtaja, toisen naisen hekumassa kärsivä uskottoman rakkauden esitaistelija. Tarinallinen ja vahvaääninen kokoelma näyttää intensiivisen rakkaussuhteen kaaren hullusta huumasta katkeraan kostoon saakka. Kuolemanvakavalla leikkisyydellä se kirjoittaa itsensä rakkauslyriikan perinteeseen.

Valloittaja esittelee kattavasti seksuaalisen halun kysymyksiä. Antautumisen pelko ja häpeä ovat läsnä helposti samaistuttavina. Himosta runoilija kirjoittaa leikkisämmin kuin esikoisteoksessaan Hellyyttäsi taitat gardenian (WSOY 1990). Uuden suhteen huumaa luonnehtiva rehevän karnevalistinen ja groteski runo ”Aah herahtaa jo alkupaloista” sykkii kokoelmalle ominaista elämäniloa rinnastaen ruokailun aistihurmion kyltymättömään, seksuaaliseen nälkään. Runossa runsas luettelotyyli ja Olen tyttö, ihanaa!  -kokoelmasta (Tammi 2003) entisestään kypsyneet yhdyssanaluomukset johdattavat nonsensen sanailotteluun. Tarjolla on ”hörvellysvehmekkeitä” ja ”rapeloripsakkeita”. Valloittajassa hekuman  tunteita maalaillaan myös yllättävin rinnastuksin ja rekisterin vaihdoksin. ”La belle époquen” Parisiin ylelliset materiaalit yhdistyvät suomalaiseen metsämaisemaan, sirkusmaailman silmänkääntötemppuihin ja pilailuvälineisiin.

Virolaisen suosimat onomatopoeettiset eli ääntä jäljittelevät ilmaisut ovat Valloittajassa sulautuneet eheäksi osaksi runoa. Musikaalisuutta synnyttää kansanrunojen alkusointujen, poljentojen ja toistorakenteiden sekoittuminen runojen puhujan omaan rytmiin ja huudahduksiin. Näillä keinoilla teos luo taidokkaita tunnelmia ja pysäytyksiä. Intohimo on kiihkeitä huokauksia: Ooh hooh hooh ooooh, ai aah aah”, antautuminen vedenpinnan ”plip”, vimmaisa kiihko lintujen huutojen ja soitinten kakofoniaa: ”hulluus ravistelee, soittaa minua, tamburiinia pum kili kali tsitt tsitt tsitt  / himo huudattaa urkuja  trrryy ky ky ky  krr”. Halu ja mielipuolisuuteen johtava katse kietoutuvat kokoelmassa korjaamattomasti yhteen.

Runojen minän hulvaton, elämänkokemuksesta raskas itseironia lämmittää. Rakkaussuhteeseen ja rakastettuun kohdistuvat odotukset vertautuvat harmilliseen heräteostokseen: ”vaadin palauttaa!”, peräänkuuluttaa puhuja. Naisen kosto kasvaa hillittömiin mittoihin, tragikoominen pilkkavyöry kuvaa salarakkaan kovaa käyttöä kestävänä tavarana. Varastettu onni on tietysti katoavaista, ”surumammutit” ja höyryävät sontakasat ilmestyvät näyttämölle. Eron lohduttomuuden Valloittaja esittää pysäyttävin kuvin: ”pyörin auki harhojen brokadeita, arabeskeja, / kuvakääröä, elämänpitkää laituria pimeän tyhjän ylle”. Runo on kuin päivitys Hellyyttäsi taitat gardenian –kokoelman säkeisiin: ”’Rihma rihmalta avaa käärinliina, (---) / tule syliin, kuolemanpitkä ikävä”.

Luonto on perinteisesti saanut tehtäväkseen heijastella runoilijoiden sisäistä kokemusmaailmaa. Virolaiselle ominainen kasvi- ja lintusymboliikka löytää teoksessa vertauskohtansa Kalevalan ja Kantelettaren murhe- ja uhmalauluista. Vaikeuksien ilmaantuessa luomakunta ottaa osaa rakastetun menetykseen. ”Jos sinä et huoli minua” –runossa personifioitu luonto valjastetaan taisteluun varatusta miehestä. Luonto on samaan aikaan sekä rakastetun kilpailija että runon minää lohduttava kuolema. Kokoelma yhdistelee ja uudistaa kansanrunojen myyttisten kertomusten epätoivon, häpeän ja typeryyden teemoja.

Valloittajan sanasto on aggressiivisen seksuaalista. Rakkaus ruhjoo kuten suomalaisissa kansanballadeissa, joissa eroottinen kontakti suistuu väkivaltaan. Se pakottaa, rynkyttää, rusikoi, ottaa väkisin. Rakastumisen huumassakin runoissa eletään syksyn ja talven synkissä maisemissa. Kalevalaiseen kuolema-aiheeseen kietoutuva vesi- ja ongintasymboliikka ovat läsnä jo kokoelman alun rakastelukohtauksessa. Kansanballadeista tuttu lohduttoman naisen teema kulkee läpi teoksen. ”Tuonela”-sarjassa runojen puhuja muuntuu viimein lampeen hukuttautuneeksi Ainoksi, kalan hahmossa näyttäytyväksi. Rakastajalle jää naurettava Väinämöisen osa. Puhujan runollinen hajoaminen lahopuuksi ja sammaleksi kantaa mukanaan kaikuja Lemminkäisen äidin epätoivosta, kunnes manalta paluu viskaa surun käärinliinat sivuun. Valloittaja käyttää myyttisiä kertomuksia lyyrisesti ja surua katarttisen osuvasti liioitellen.

Valloittajan laajoissa jälkisanoissa Virolainen taustoittaa runonsa kiinnostavin tekstilainoin. Runoilijan mukaan omaelämäkerralliset ja keskeislyyriset runot ovat syntyneet matkatessa esikuvien jäljissä. Tutkimustyöhön ja luomisprosessiin Kantelettaren, Sapfon, Rumin, Baudelairen, Nerudan ja Petrarcan säkeiden parissa limittyy rakkaussuhde mysteeriseen mieheen nimeltään ´Herra Hoo´. Virolainen kirjoittaa, kuinka ”mestarini johdattivat runoillaan tosielämän suhteeseen, jota Valloittaja-kokoelman runot kuvaavat.”

Jälkisanat esittävät myrskyisän rakkaussuhteen varattuun mieheen tunnepitoisesti ja kliseisesti. Kuvaus on näyttävästi dialogissa runositaattien kanssa, rakkaussuhde ja siitä kertominen muuttuvat väistämättä runoudelle ja taiteelle alisteisiksi. Virolainen muistuttaa, kuinka omaelämäkerrallisuudesta huolimatta runoilija on ”kameleontti” ja ”harhojen maja”, joka voi teoksen vaatimusten mukaan heittäytyä ”mihin roolihahmoon tahansa”.

Esikoisteoksestaan lähtien Virolainen on kirjoittanut eeppisen ja rakkauslyriikan suuria tarinoita vasten, milloin miestään odottavan Penelopen kohtaloon eläytyen, milloin Sapfoa puhutellen. Rakkauslyriikan tunnetuimmat kielletyn rakkauden ja intohimoisen kaipuun kohteet, Petrarcan Laura ja Danten Beatrice, ovat hekin saaneet ilmaista puhujien tunteita Virolaisen tuotannossa. Valloittajassa himokkaan palvonnan kohteena on `Herra Hoo`: ”Kuten trubaduurirakkaudessa, suhteemme tiellä oli esteitä ja se täytyi pitää salassa”, runoilija kertoo. Dantella, joka uudisti trubaduuriperinnettä kirjoittaessaan Vita nuovaa (1293) syvästi kaipaamalleen Beatricelle, oli tapana runojensa synnystä kertovissa kommentaareissaan kuvata rakkautensa tarina ja sen synnyttämät mielentilat. Valloittaja noudattaa samankaltaista muotoa. Jälkisanojen nopea, tiliä tekevä tyyli eroaa suuresti kokoelman tarkasti rakennetuista runoista. Yllättävä rekisterin muutos tuottaa voimakkaan omakohtaisuuden tunteen, jota tekstissä piilotteleva ´Herra Hoo´ osaltaan synnyttää. Hänet voi halutessaan nähdä kunnianosoituksena vanhojen mestarien runokeinoille, modernisti lihallisena ja rappioituneena saavuttamattoman rakastetun kuvana.

Merja Virolaisen Valloittajan voima on sen päällekkäisissä tulkintamahdollisuuksissa ja teoksen mukanaan kantamissa, vuosisatojen takaisissa kaiuissa. Jokaisesta kuvatusta suhdekiemurasta avautuu uusi, lukijaa rakkauden myrskyissä kannatteleva ääni. 

Arvioni ilmestyi Tuli&Savu -lehden numerossa 75, 4/2013: Arvottaminen, sivu 66 
sekä Tuli&Savun verkkosivuilla. Kuva: lehden ulkoasu: Maija Keskisaari ja Eija Vehviläinen, teksti Tarja Hallberg.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Regina!


MAAILMANLOPUN PARANTOLA

Tuntemamme maailma tuhoutuu 
ydinkatastrofissa. Ihmiskunnan viimeiset 
on koottu Hotel Sapiensiin. Se on säiliö, 
turvapaikka ja hullujenhuone, jonka asukkaat sairastavat hirvittävää ja rikollista tautia: 
ihmisyyttä. Sumu peittää taivaan. On kuljettu 
yli pisteen, josta ei ole paluuta.

Leena Krohn jatkaa romaanissaan aiemmasta tuotannostaan tutuilla teemoilla. Hän 
käsittelee moraalin, keinoälyn ja elämän ongelmallisuutta. Hotel Sapiens 
ilmoittaa lajikseen ”irrationaalisia kertomuksia”. Kertomukset ovat tieteisfantasiaa tai 
uuskummaa, jossa fantasia tunkeutuu reaalimaailmaan.

Näkymättömät, alati läsnä olevat Kaitsijat ja heidän apulaisensa Nunnat, eräänlaiset
”nanoteknologian, tekoälyn ja -elämän” hienostuneet synteesit, pitävät Hotel Sapiensin 
asukkaita elossa. Ruoka on hyytelömäistä kuin Matrixin elämänilon vievä sapuska – 
silti ihmiskunnan rippeet kokoontuvat yhä yhteiselle aterialle hakemaan turvaa ja seuraa 
toisistaan. Muuta tekemistä ei juuri olekaan. Toivo on kuolemassa, vaikka Hotel Sapiensin 
viimeinen lapsi vielä kasvaa.

Krohnin tieteisfantasia on dystopia, satiirista varoituskirjallisuutta aikamme uhkakuvista. 
Se esittää millaisiksi vallitsevat yhteiskunnalliset ilmiöt voisivat kärjistyä. Romaanissa
Peevelinvuoren ydinjätesäiliöiden räjähtäminen on vain osa tuhon sarjaa: ”Rahaa oli 
nyhjäisty tyhjästä vuosikymmeniä niin silmittömiä määriä, että se lopulta 
muuttui arvottomaksi”.

Nopean vallanvaihdon teemaa Krohn käsittelee vertauskuvallisesti monin tavoin: 
silmälääkäri sokeutuu, varjonsa hukannut mies muuttuu itse varjoksi; eivätkä 
konemaiset nunnat enää tarjoile armahdusta. Alun perin Kaitsijat luotiin ihmisten 
apuvälineiksi, mutta ne jatkoivat kehittymistään. Keikahduksen jälkeen roolit 
ovat toiset. Luomus karkasi luojaltaan ja alisti ihmiskunnan romahduttamalla 
infrastruktuurin.

Välinpitämättömyys varoitusmerkeistä kohoaa ihmiskunnan suurimmaksi synniksi: 
”Tiesimmehän me, ainakin monet meistä”. ”Tiesimme, mutta emme sittenkään 
osanneet valmistautua”. Pysyvää on vain muutos: ”Kerran me, nyt nuo Kellot, heidän 
jälkeensä taas ihan uudet. Se on loputonta.” Vaikka vapaus on oikeutta valita väärin, 
viattomuus ei pelasta asukkaita kärsimykseltä.

Hotel Sapiens liikkuu tieteiskirjallisuuden keskeisissä teemoissa. Krohn pohtii tekoälyn 
mukanaan tuomia ongelmia: luojan vastuuta luomuksistaan ja luotujen oikeutta 
ihmisarvoon, toisaalta koneen tunteettomuutta ja kyvyttömyyttä tehdä virheitä. ”Kenties 
Kaitsijoiden pyrkimys on tehdä meistä yhtä erehtymättömiä kuin ne itse ovat.”

Krohn kirjoittaa rakenteeltaan ja kieleltään älykästä proosaa.Kertomukset viittaavat 
eteenpäin ja toisiinsa. Ohimennen mainitut asiat löytävät sopivissa kohdin vastauksensa. 
Ilmaisu muuttuu kertomuksesta toiseen ja mukailee nautinnollisesti henkilöhahmojen luonteita.

Sarkasmi ja henkilöiden koomiset luonteenpiirteet keventävät raskasta tematiikkaa, eikä 
Leena Krohn erehdy saarnaamaan lukijalle. Hän huvittelee ajan ilmiöillä: 
Diplomiterapeutti tekee muistiinpanoja älypuhelimeensa ja pitää potilaan ”kaikenkammoa” ”voimauttavana” tavoitteena.

Hotel Sapiens on kirja valinnoista, jotka ovat meille vielä mahdollisia: ”Minä itse valitsen 
yhä, tosin täällä Hotel Sapiensissa yhä harvemmin, yhä vähemmästä määrästä 
vaihtoehtoja.”

 Arvioni on julkaistu Reginassa 3/2013 sivulla 22. 
Kuvan tiedot: Kuva Leena Krohnista: Katri Lassila, ulkoasu Pirjo Lipponen, 
teksti Tarja Hallberg.