perjantai 3. lokakuuta 2014

JUMBON KAUTTA KUOLEMAAN


Kuolemaa, seksiä ja verta! Näillä kuvilla käynnistyy Vesa Haapalan ja graafikko Markus Pyörälän yhteisteos Kuka ampui Ötzin?.

Haapalan kolmas runokokoelma on kaupallisuuden ja kuoleman teemoja hurjasti kieputtava piirileikki. Alpeilta löytyneen jäämiehen murhaan limittyvät sekä minämuotoisen puhujan autoiluretket Vantaalla että profeetalliseksi yltyvä kaupallisuuden kritiikki.

Runoja ei ole jaettu osastoihin, vaan tunnistettavat teemat ja jo Haapalan esikoisteoksesta Vantaa (Otava, 2007) tuttu tarinallisuus kuljettavat lukijan runsaslajisen teoksen läpi.

Kuka ampui Ötzin? on postmodernille kirjallisuudelle tyypillisellä tavalla erittäin itsetietoinen ja perillä käyttämistään keinoista. Kokoelma yhdistelee matalaa ja korkeaa tyyliä. Banaalit seksikuvaukset asettuvat vanhojen runomittojen ja fantasiajaksojen lomaan. Leikkisyys ja ironia vuorottelevat herkkien runokuvien kanssa, kun teos sulattaa itseensä tekstilajeja mietelmistä naistenlehtiin ja novelleihin.

Avantgardistiset runokokeet kytkeytyvät teoksen teemoihin. Oulipolaiset potentiaalisen kirjallisuuden säännöt ja pakotteet ovat käytössä etenkin runosarjassa ”Öödejä Ötzille”, jossa vokaalipakotteet tuottavat runoa: ”Sinun uiguurin huntusi, sinun liguurin luusi, / sinun nuttusi uikutus kuin ursusi murtuisi”.

Runoteoksen kaksi aikatasoa sitovat kokoelman montaasimaista tekstimassaa yhteen. Teosta kehystävät proosamuotoiset tekstit, joissa nykyajassa autoileva runominä pörrää Vantaalla ja ajattelee samalla ajatuksenvirtamaisesti kaikenlaista asuntonäytöistä lihansyönnin problematiikkaan – aivan kuin koko teos olisi yksi pitkä ja poukkoileva ajomatkan tuottama ajatus.

Toinen aikataso on edellistä käsitteellisempi ja myyttisempi kuvaus Ötzin viimeisistä hetkistä. Teoksen sisäkansista lähtien voi seurata alareunassa kulkevaa siittiön ja munasolun kehitystä yksilöksi ja lopulta jäämiehen ruumiiksi. Keskiaukeamalla Alpeilla makaava Ötzi on samalla kokeellinen ja typografinen käsiteruno, joka muodostuu syntyneen olennon ainutlaatuisesta ja sattumanvaraisesta elämästä. Kuolema, suuri tuntematon, kulkee mukana molemmilla aikatasoilla. 

Ötzin murha tuo runoihin runsaasti väkivallan ja kuoleman sanastoa, roiskahteleehan kiiltolakattu veri jo teoksen kannessa. Keskiaukeaman ruumiin ympärille asettuvat jäämiehen hiipuvan tietoisuuden kuvat katkonaisin sanoin kuin yrityksenä tallentaa elämän päättymisen hetki.

Teoksen nykytasolla kuolema on ”ääretöntä” ja ”loputonta”. Avuttomuus kuoleman edessä tuodaan lähelle koskettavin säkein: ”Minulla on poika, enkä tiedä kuinka olla sen kanssa, joka repii hänet maailmasta kuin kasvollisen pallosalamoita.”

Runon ”Onnellisuudesta” vierelle on sijoitettu kuva mädäntyvästä säärestä, kovakuoriaisilla ja toukilla kuorrutettuna. Hegeliä mukaillen teoksen suuret teemat heijastavat vastakohtiaan.  Elämä kehittyy ja eletään kuolemaa vasten. Kuolema asettaa rajat, tekee elämästä todellisen. ”Ihminen ei elä pelkästään ajasta ja tilasta, vaan myös putoamisesta”, runon puhuja julistaa.

Hurja ruumiillinen ja seksuaalinen kuvasto yhdistyvät ylevään tyyliin ja nostalgiseen menneen maailman kaipuuseen; munakarvoista tukkiutunut allas Dahlgrenin yleviin säkeisiin. Kuka ampui Ötzin? kaivaa esiin näkymättömiin siivotun kuoleman, ruumiillisuuden ja lian: ”Näissä kylmäaltaissa tunkeudutaan syvemmälle, verta ja paskaa ei ole, kaikki on pesty moneen kertaan.”

Kokoelma pilkkaa modernia, täydellisyydentavoittelun ja hengellisyyden kadottanutta ihmistä. Riittää, että ostaa ja kuluttaa: ”Pari viikkoa sitten Paula tokaisi kesken esileikin, että oli se Florakin tarjouksessa, mutta muistin vasta kassalla…”

Voimakas parodiaan ja ironiaan taipuva kaupallisuuden ja ”viihtymisteollisuuden” kritiikki kasvattaa kierroksiaan teoksen loppua kohden. Tuotteistettu Ötzikin voi pahoin: ”Äänet iltapäivässä, kaikki samassa tasossa, samassa pesässä kuin mies, jota he kutsuvat Ötziksi. Hän on oksentanut avaimenperiä ympäri Alppeja.” 

Proosarunossa ”Acerit” eksistentiaalinen kriisi ja hengellisyyden kaipuu kasvavat  kiihkeäksi, Hesekielin kirjaa parodioivaksi profetiaksi. Kauppakeskus Jumbo vertautuu jättiläismäiseen, kärsimystä ja tuhoa aiheuttavaan ”sotanorsuun”, jonka ”liha oli kaivettu ulos, ja se hengitti lasia ja metalleja”.

Kuvaa ja tekstiä yhdistelemällä on kokoelman sivuille luotu kalligrammiruno valtavasta norsusta, jonka keho rakentuu kauppakeskuksen myymälöiden logoista. Tämä lopullisen turmion kuva rynnistää suunnattoman luuerämaan päällä ja heittelee suurilla syöksyhampaillaan nääntyneiden shoppailijoiden luita taivaalle.

”Alan vakuuttua, että väkivaltaisimmat teot tapahtuvat täällä”, kirjoittaa Jumbossa residenssiään pitävä runoilija.

Vesa Haapala soveltaa kokoelmassaan Karl Marxin Pääoman ideoita. Siinä missä kulutustavarat ja kokonaiset kauppakeskukset muuttuvat orgaaniseksi olioiksi, voivat myös ihmissuhteet ja ihmiset muuntua esineiden kaltaisiksi: ”En ihmettele niitä, jotka jäävät loukkuun, alkavat hitaan muuttumisen. Kuin kuolema, mitä muuta paluu tänne voisi merkitä kuin kuolemankaltaista tavaraksi tulemista. Kukaan ei lävistä tai häpäise, avohaavoja ei näy, mutta jos ajat olisivat toiset, näkisin ihmisen, joka juoksee nuolia selässään, kompuroi rinnettä veren valuessa, irti vetämättä ne katkaistaan tieltä.” 

Kuka ampui Ötzin? on kuvan ja sanan yhteispeliä. Se on Haapalan teoksista visuaalisin ja käsitteellisin. Kokoelma on kuvitettu jäämiehen ruumiinkappaleilla, jotka heijastelevat teoksen teemoja ja jotka sisältävät infografiikkaa ja mielentoiminnan kaavioita. Näistä lihanpaloista lukija voi löytää ja rekonstruoida jäämiehen aidonkokoisen ruumiin, makaaberin paperinukkekollaasin.

Kirjasta materialisoitunut Ötzi on kuin historiallisten ajanjaksojen peili, jossa runokokoelman yksittäiset hetket välkkyvät ikuisesti. Kulutushyödykkeeksi muuttuneen Jäämiehen kokoamisohje on teoksen keskiaukeamalla. 

Teoksen päättävä, avaintekstinomainen ”Jumbo” sekoittaa runon minän puheeseen Ötzin viimeisten hetkien kuvausta ja kauppakeskuksessa raikuvaa mainospuhetta. Huikea proosateksti kokoaa erilliset aikatasot ja päällekkäisten runokuvien verkostot yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa mennyt lävistää nykyhetken: ”kaiken alla tumma liike kuin valtava kupu yli koko Vantaan.”

Runoilija taitaa perinteisen tarinankerronnan. Kehystekstin lopussa avautuu kauniita näkymiä menetettyyn idylliin: ”On myös metsistä kulkeva tuuli, kääntyy ja ottaa mukaansa jotakin havuista ja kaarnasta ja maasta ja eläinten viileydestä, savuista kuusimaiden takaa.”

Nostalgia pyöristää julman ajankuvan särmiä juuri sopivasti.

 Arvioni on julkaistu Tuli&Savu-lehden numerossa 73, 2/2013; Katkos, sivu 67. Kuvan ulkoasu: Tom Engström ja Anne Pasanen, teksti Tarja Hallberg. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti